Sunnuntai. Ei oo kiire, ei oo krapula, ei oo väsy... Nyt on vaan aikaa ja rauha, seesteinen kesäfiilis. Näin sen pitää ollakin.

Sunnuntai, perinteinen ulkoilupäivä. Tälläkertaa, liikuntakiellon johdosta, ulkoilut vähän erilaisia. Ei tullu aamulenkkiä, ei tuntien kaupunkivaellusta kamera kaulassa. Avasin kotikesän, takapihan. Oiskohan hehtaarin kokoinen mäkinen, ruohikkoinen rauhaisa läntti, pieni keidas suoraan kotiovelta. Tälläkertaa siis vietin päivää aamukahvini jälkeen nilkuttamalla kirja ja rantapyyhe kainalossa 30 metriä takapihan aurinkoiseen mäenrinteeseen. Mun kesän uus olohuone. Keltainen iso rantapyyhe heinikkoon, orvokkien, voikukkien ja niittyleinikkien sekaan, pihlajan katveeseen.

Sata sivua luin laiskasti hyvää kirjaa, kuuntelin kun mehiläiset surrasi, linnut lauloi ja vähän väliä kuului talojen välistä sporan kolina. Muutama kaukainen piipaa-auto, muutama lentsikka, muttei autojen ääniä juuri ollenkaan. Puiden lehdet vaan kahisi tuulessa. Ja oman pihan pikkupojat ajeli fillareilla apupyörillä ympyrää ja pikkulikat pyörivät kärrynpyöriä heitellen mökeä alas. Kaikki vaan yhtä hymyä ja riemua. Kesä.

Nyt sitten viimeistään on kesä avattu. On uitu jo järvessä, meressä, saunottu, grillattu, fillaroitu.. ..ja luettu kirjaa takapihalla auringossa ja pikku kesäsateessakin. Kesä kuivaa minkä kastelee.

Ainakin viikko vielä liikuntakieltoa. Jos tämä kaksi viikkoa riittää paranemiseen niin tämäkin jo yli kymmeneen vuoteen pisin liikuntatauko. Toivottavasti riittää, haluis lenkille jo taas. Ehkä ihan tarpeellinen muistutus silti tämäkin...  Tekevälle sattuu, aina roiskuu kun rapataan enkä minäkään oo tuhoutumaton. *kop kop* , ei enää lisää näitä. Ei koulussa, ei töissä eikä vapaalla, eihän?

Mie ite, kesä 09, toinen oma suosikkipaikka Helsingissä. Suokki taas kerran. Mun kameralla, Antti toimi liipasimena.